Yleiset
×

Error

mod_jfusion_activity: Could not connect to MySQL.

Kirjoittanut: Markku Terä

Milsim-artikkelien kolmas osa keskittyy sotilassuunnistamiseen ja kyseisen suunnistamistavan hyödyntämiseen milsimpohjaisessa airsoftpelissä.

Sotilassuunnistus  
Tässä oppaassa käsitellään suunnistustekniikoita ja reitinvalintaa maastossa liikuttaessa. Liikkumista vihollisuhan alla on jo käsitelty toisessa artikkelissa, joten tämän tekstin puitteissa keskitytään nimenomaan siihen, kuinka löytää paikasta toiseen mahdollisimman varmasti, helposti ja nopeasti.

Miksei vaan suunnistus?  
Termiä sotilassuunnistus käytetään yleensä erillään sanasta suunnistus. Sotilassuunnistus eroaa tavallisesta lähinnä siten, että tärkeintä ei ole löytää pieneltä alueelta juuri tiettyä mäntyä, vaan löytää pääpiirteisesti haluttuun paikkaan ja päästä varmasti toiminta-alueelle. Sotilassuunnistus on täten kilpasuunnistusta karkeampaa ja siinä painottuu äärimmäisen nopeuden sekä tarkkuuden sijaan enemmän varmuus ja kyky valita sopivin reitti valaistuksen, tehtävän, vihollistilanteen ja oman joukon kyvykkyyden kannalta. Näin reittivalinnat ja tekniikat eivät usein ole täysin yhteneviä kilpasuunnistuksen kanssa, vaikka kartan lukeminen ja maaston hahmottaminen toimivatkin molemmissa toki täysin samalla tavoin.

Välineet  
Suunnistamiseen tarvitsee kartan ja kompassin. Vain toisella ei pärjää, ei vaikka olisi millainen intiaani. Kompassia on hyvä kantaa mukana aina metsässä liikkuessa ja eritoten kaikenlaisissa milsim- tai sotahommissa moinen on pakollinen. Kyseessä ei ole rahallisesti suurikaan panostus: muutamalla kympillä saa jo hyvin pätevän kompassin, jonka neula näyttää varmasti pohjoiseen ja myös palaa kompassia liikutellessa oikeaan asentoonsa varsin lyhyen heilumisen jälkeen, mikä tekee käytöstä sujuvaa. Itse suosittelen ehdottomasti hankkimaan kerralla tavallisen, läpinäkyvän suunnituskompassin. SA INT- tai Varsovan Liitto -tyyppiset ranteeseen köytettävät laatikot ovat usein pelottavan epävarmoja ja ärsyttäviä käyttää. Paras paikka kompassille on rintataskussa niin, että sen saa esille helposti yhdellä kädellä. Kompassin kiinnitysnaru on hyvä kiinnittää esimerkiksi vetoketjun vetimeen, rinnassa olevaan arvomerkkipaikkaan tai muuhun vastaavaan lenksuun. Mikäli kompassia ei jollakin tapaa köytä kiinni itseensä, se häviää takuuvarmasti. Kokeiltu on, monta kertaa. Kompassin kanssa operoidessa on syytä muistaa, että sen lähellä olevat teräsesineet (puukon terät, aseet, kellon ranteet) ja erityisesti magneetit (aseen moottori) häiritsevät neulan suuntautumista ja kompassi näyttää väärin. Magneettisten esineiden pitää kuitenkin olla hyvin lähellä kompassia, jotta niiden vaikutus alkaisi näkyä: teräksisen aseen roikkuminen hihnasta ei tavallisesti häiritse lainkaan rinnan korkeudella käytettyä kompassia. Jos kompassi on pitkiä aikoja magneetin vieressä, se saattaa vahingoittua pysyvästi.



Käytettävästä kartasta on lähinnä syytä tietää sen mittakaava. Mittakaava on yksinkertaisesti suurennussuhde ja esimerkiksi merkintä 1:50 000 tarkoittaa, että yksi sentti kartalla vastaa 50 000cm eli 500m maastossa. Mittakaavan käyttö sujuu ongelmitta, kun muistaa, että 10 000cm tarkoittaa aina sataa metriä. Mikäli kartta on valmiiksi ruudutettu, on yhden ruudun koko tavallisesti kilometri kertaa kilometri. Jotta kartta pysyisi kuivana ja sileänä eikä varsinaista karttamuovia ole, on hyvä keino sujauttaa paperi 2 litran minigrip-pussin sisään, jolloin näkyville saa kerrallaan noin A4-paperin kokoisen alan. Vaikka niin sanotut karttataskut ovatkin käteviä kynien, paperilappujen, vihkojen ja muun sälän säilyttämiseen, on kartan käyttäminen moisen kanssa mielestäni todella vaivalloista ja on kaikin puolin helpompaa pitää se erillään. Hyvä paikka kartalle on esimerkiksi housujen reisitaskussa. GPS-laitteet, erityisesti valmiilla karttapohjilla, luonnollisesti helpottavat suunnistusta paljon, kun oman sijaintinsa tietää tarkasti joka hetki. GPS:n käyttö jo airsoft-luokan suunnistuksessa on siis perusteltua, mikäli kyseisen värkin omistaa. On kuitenkin syytä muistaa, että laite ei itsessään suunnista, eikä ota kantaa siihen, millaista maastoa määränpään ja lähtöpisteen välillä on. Lisäksi elektroninen laite on karttaa ja kompassia selvästi epäluotettavampi, eikä sillä pidä yrittää korvata, vaan pikemminkin täydentää perinteisiä suunnistusvälineitä.

Suunnan ottaminen
Kun halutaan siirtyä suoraa reittiä paikasta toiseen, täytyy määränpäähän ottaa kompassisuunta. Suuntaa otettaessa kompassi asetetaan kartan päälle niin, että lähtöpiste ja määränpää ovat kompassin pitkällä sivulla ja kulkusuuntanuoli osoittaa kohti maalia. Tämän jälkeen neularasiaa käännetään niin, että pohjoishaarukka osoittaa karttapohjoiseen ja neularasian viivat ovat linjassa kartan pystysuorien koordinaattiviivojen kanssa. Tässä vaiheessa on syytä varmistaa, että kompassi on kartalla oikein päin, eli osoittaa varmasti nimenomaan kulkusuuntaan, ja pohjoishaarukan kääntää pohjoiseen eikä etelään. Mikäli toinen näistä asioista menee väärin, tuloksena on 180 astetta väärä suunta ja sitä seuraamalla lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan, kuin oli tarkoitus. Väsyneenä tällaista ei edes aina huomaa. Suunnan ottamisen jälkeen kompassi nostetaan pois kartalta ja asetetaan vaakatasoon kämmenelle. Kun nyt kääntää kompassia niin, että pohjoisneula on pohjoishaarukassa, osoittaa kompassin pitkä sivu ja siihen maalattu kulkusuuntanuoli suoran suunnan määränpäähän. On jälleen syytä olla varma, että linjaa pohjoishaarukan sisään juurikin punaisen pohjoisneulan, ei etelään osoittavaa neulan päätä.

Kompassisuunnan lukema saadaan katsomalla neularasian asteluku kello kahdentoista kohdalta kun kompassi on kädessä niin, että pitkä sivu osoittaa eteenpäin. Kompasseissa on usein tässä kohtaa asteiden lukemista helpottava viiru. Kompasseissa neularasian yksiköt ovat Suomessa joko tavallisia asteita, jolloin täysi kehä on 360°, tai satoja piiruja, joita käytettäessä ympyrä on lukemana 60. Oli käytössä kumpi järjestelmä tahansa, kannattaa painaa mieleensä pääilmansuuntia vastaavat suuntalukemat. Asteissa mitattuna luvut ovat pohjoisesta myötäpäivään kierrettäessä seuraavat: 0/360, 90, 180, 270 ja piiruina 0/60, 15, 30, 45. Kun on sisäistänyt asteiden ja ilmansuuntien välisen yhteyden, osaa automaattisesti arvioida otetun suunnan uskottavuutta ja hahmottaminen helpottuu kummasti. Tällöin suuntia voi myös muiden kanssa kommunikoidessa käsitellä selvästi lukuina. Koska magneettinen ja maantieteellinen pohjoisnapa eivät ole samassa paikassa, ei kompassisuunta osoita aivan tarkalleen kohteeseen. Kartoissa on tätä varten ilmoitettu kokonaiskorjaus eli piiru- tai astelukema, joka kompassisuuntaan on lisättävä tai siitä vähennettävä, jotta magneettisen pohjoisnavan sijainnista aiheutuva virhe korjautuisi. Suomessa kokonaiskorjaus on niin pieni, ettei siitä kannata välittää lainkaan. Kokonaiskorjaus on usein selvästi vähäisempi kuin suunnan ottamisen ja suunnassa kulkemisen virhemarginaali, joten ennen kuin on todella SM-tason suunnistaja tai kulkee suunnalla useita kymmeniä kilometrejä, sopii korjaus jättää omaan arvoonsa.

 
Lähtöpisteen ja päätepisteen merkitseminen karttaan


Kompassisuunnan ottaminen lähtöpisteestä (oikea nuoli) tavoitteeseen (vasen nuoli). Huomaa, miten kompassin reuna on asetettu päätepisteen suuntaisesti ja pyöritettävä kiekko osoitettu kartan pohjoiseen (paperin yläreunan suuntaisesti)


"Suunnan ottamisen jälkeen kompassi nostetaan pois kartalta ja asetetaan vaakatasoon kämmenelle. Kun nyt kääntää kompassia niin, että pohjoisneula on pohjoishaarukassa, osoittaa kompassin pitkä sivu ja siihen maalattu kulkusuuntanuoli suoran suunnan määränpäähän."

Suunnalla kulkeminen  
Kompassisuunnalla kulkemisen tärkein sääntö on, että kompassi on oikeassa ja siihen tulee luottaa sokeasti. Suuntaa ei saa lähteä ”korjailemaan” tai soveltamaan, vaikka kompassi osoittaisi omasta mielestä täysin järjettömään suuntaan. Tiheässä pusikossa vailla selviä kiintopisteitä kulkiessa suunnan tajun menettää erittäin helposti ja monta kertaa kokeneetkin suunnistajat arvioivat oikean suunnan jopa täysin päinvastaiseksi kompassiin nähden. Ihmisen ”suuntavaisto” on liki olematon ja metsässä kulkeminen pelkästään tuntumalla johtaa mutkiin ja jopa täyteen ympyrään erittäin nopeasti. Allekirjoittanut esimerkiksi alkaa tehdä ilman kompassia kulkiessa järjestään oikealle kaartuvaa ympyrää noin 500 metrin säteellä, vaikka suunta tuntuukin jatkuvasti täysin suoralta ja ennen kaikkea oikealta. Mahdollisuus siihen, että kompassi hajoaa taskussa ollessaan tai muuttaa vahingossa neularasian lukemaa, on niin pieni, että käytännössä kaikki muut muuttujat tulevat sitä ennen.

Suunnalla kulkeminen on ymmärrettävästi hidasta, jos katsoo jatkuvasti kompassia. Tämän vuoksi etumaastosta kannattaa valita aina kiintopiste, joka on tarkasti oikeassa suunnassa ja edetä sitä kohti. Piste voi olla esimerkiksi muodon tai värin puolesta muista erottuva puu, kivi, heinäkasa, suuri mätäs tai mikä tahansa näkyvä asia, johon pystyy tähtäämään kävelynsä. Kiintopisteen etäisyys riippuu maastosta: aukealla kankaalla voi tähdätä jopa muutaman sadan metrin päässä näkyvään yksinäiseen koivuun kun taas umpeen kasvaneessa kuusipöpelikössä on käytännössä edettävä muutama metri kerrallaan. Tällä tekniikalla kulkeminen on siis matkan jakamista tarpeelliseen määrään sopivan pituisia palasia. Kun on saavuttu valitun kiintopisteen luo, katsotaan kompassin avulla uusi piste ja lähdetään tätä kohti. Välien ajaksi kompassin voi laittaa taskuun ja keskittyä tarkkailemaan maastoa sekä tähystämään vihollisia. Näin eteneminen on suhteellisen nopeaa ja kompassia tarvitsee vilkaista vain silloin tällöin. Keskeistä on valita kiintopisteet aina tarkasti oikeaan suuntaan ja ottaa niitä itselleen riittävän usein. Tiheässä pusikossa on vain hyväksyttävä se, että kompassia joutuu katsomaan jokaisen kuljetun metrin jälkeen.

Ilman selvää, nähtävissä olevaa päämäärää suunnasta tippuu todella helposti. Kuten todettu, ilmiö on varsin kavala ja pienikin huolimattomuus kompassin käytössä johtaa siihen yllättävän nopeasti. Suunnalla kulkiessa karttaa ei ole tarpeen tuijotella jatuvasti. On kuitenkin aika ajoin (muutaman sadan metrin välein) syytä vilkaista, että maasto näyttää pääpiirteissään oikeanlaiselta: mäet laskevat osapuilleen oikeaan suuntaan, tiet ja järvet ovat siellä missä pitäisikin ja suuret sähkölinjat kulkevat haluttuun suuntaan. Kätevää on tarkistaa teiden, sähkölinjojen ja mahdollisesti suurimpien ojien suunta kompassilla ja verrata saatua tulosta karttaan. Jos kaikki on tarkistusvilkaisuilla kunnossa, voi karttaa pitää muun ajan huoletta taskussa ja keskittyä siihen, ettei suunta ala puoltaa oikealle tai vasemmalle.

Varmat maastonkohdat
Reittiä suunnitellessa ja metsässä kuljettaessa on syytä ymmärtää, mihin maastonkohtiin voi luottaa ja mitkä taasen ovat niin epäselviä tai nopeasti muuttuvia, ettei niiden varaan pysty suunnistustaan laskemaan. Hyviä ja luotettavia maastonkohtia kartalla ovat keskikokoiset ja suuret tiet, järvet, junaradat sekä suuret sähkölinjat. Huonoja ja usein yliarvioituja kiinnekohtia taas ovat esimerkiksi polut, metsäkoneurat, ojat, mäet ja yksittäiset rakennukset. Pellot ovat varsin usein hyviä kiintopisteitä, mutta joskus kartan keltaiselta alueelta onkin löytynyt hehtaarikaupalla nuorta metsää. Pienet urat ja polut muuttuvat jatkuvasti ja saattavat hävitä kokonaan näkyvistä jo muutaman vuoden kuluessa. Moisia myös syntyy nopeammin kuin karttoja päivitetään, joten vaikka kartalla olisi katkoviiva, ei maastossa välttämättä olekaan mitään tai päinvastoin. Sama pätee myös ojiin, minkä lisäksi ojitetuilla soilla on erittäin vaikea pysyä tarkasti selvillä siitä, mitä ojaa seuraa ja mikä painanne lasketaan kartalla näkyväksi ojaksi. Mäkiä on kasvillisuuden ja maanpinnan rikkonaisuuden vuoksi todella vaikeaa erottaa maastosta yhtä hyvin kuin kartasta ja vain silloin, kun korkeuskäyrät ovat käytännössä yhdessä nipussa, huomaa nousun varmuudella myös luonnossa. Pienet metsämökit voivat hävitä liki jäljettömiin nopeastikin ja ovat joka tapauksessa vaikeita havaita kaukaa. Vaikka sähkölinjat ovatkin usein varsin näppäriä maastonkohtia, on syytä tietää, että joskus karttaan merkitty voimalinja onkin vain metsässä kulkeva tyhjä suora ja sähkötolpat on ehditty poistaa.

Reitin suunnittelu  
Siirtymisreitin suunnittelu on perille pääsemisen suhteen yhtä tärkeää kuin varsinainen suunnistustaito ja usein fiksuilla etukäteisratkaisuilla säästytään tilanteilta, joissa edes tarvitsisi varsinaisesti suunnistaa tai joutua eksymisriskiin. Reitin suunnitteluun on syytä uhrata muutama tovi ennen liikkeellelähtöä ja tutkiskella karttaa nykyisen sijainnin sekä määränpään välillä keskittyen erityisesti merkittäviin ja varmoihin maastonkohtiin. Reittiä suunnitellessa tärkein ominaisuus on varmuus, tämän jälkeen helppous ja vasta viimeisenä nopeus. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suunnistusvirheiden ja läpipääsettömissä pensaikoissa rämpimisen todennäköisyys tekee varmimmasta reitistä pitkällä aikavälillä lopulta myös nopeimman. Kyseisen säännön on tahattomasti todistanut oikeaksi liki jokainen suunnistuksen kanssa tekemisin joutunut.

Pelkästään kompassisuunnalla pitäisi pyrkiä kulkemaan mahdollisimman vähän ja lyhyissä pätkissä. Edullisin reitti pisteestä toiseen onkin aniharvoin suora viiva näiden paikkojen välissä. Reitti tulisi aina jakaa pieniin pätkiin ja liikkua varmasta maastonkohdasta toiseen. Keskeistä on ”pysäyttävien maastonkohtien” käyttö. Nämä ovat paikkoja, joista ei voi millään kävellä huomaamatta ohi ja joiden puutteen huomaa automaattisesti. Näin siis esimerkiksi järven rantaan saavuttaessa tietää varmasti oman sijaintinsa toisin kuin keskellä homogeenistä mäntymetsää. Vaikka varmasta maastonkohdasta toiseen liikkuminen kasvattaakin suoraan linjaan nähden kuljettua matkaa, se on tekniikan varmuuden vuoksi ehdottomasti kannattavaa. Pelkästään kompassisuunnan varassa edetessä kilometri on jo pitkä matka ja kolmen kilometrin suunta todella uskalias yritys. Pysäyttävästä maastonkohdasta toiseen risteilemisen lisäksi on syytä vilkaista, kulkeeko pääpiirteisessä etenemissuunnassa hyviä metsäuria, teitä, sähkölinjoja tai järven rantoja. Vaikka tällainen varma linja veisikin halutusta suunnasta hieman vinoon, on moisia silti viisasta käyttää.

Valmiiksi karttaan piirrettyä selvää reittiä poljettaessa ei tarvitse keskittyä suunnistamiseen ja ”väärään” suuntaan kuljettu matka korvautuu helposti, kun kompassin, kartan ja maaston tutkiskelun voi jättää pois melkein kokonaan. Ylipäätään kaikenlaisia maastosta löytyviä kiinnekohtia ja helpotuskeinoja tulisi käyttää mahdollisimman paljon ja turvautua kompassisuunnalla kulkemiseen vain silloin, kun muuta ei voi tehdä ja tällöinkin suosia lyhyitä, selvään pisteeseen päättyviä suuntia. Ensiarvoisen tärkeää on, ettei ryhdy kesken reitin tekemään pieniä ”oikaisuja” tai soveltamaan suuntia tuntumapohjalta.

Kulkunopeus maastossa ja tiellä  
Reppu selässä aseen kanssa etenevä taistelija liikkuu tiellä runsaat neljä kilometriä tunnissa ja suomalaisessa metsässä keskimäärin hieman päälle kilometrin samassa ajassa. Tiellä voi taakankin kanssa edetä muutaman tunnin ajan jopa kuusi kilometriä tunnissa ja vastaavasti hyvin suunnistettu ja helpossa maastossa liikkuva ryhmä etenee metsässä enimmillään 2-3 kilometriä tunnissa. Nämä ovat kuitenkin ehdottomia maksimiarvoja ja kaikenlaisen suunnittelun lähtökohtana tulisi pitää nyrkkisääntöä: maastossa 1-2km/h, tiellä 4-5km/h ja poluilla sekä pikku-urilla jotain tältä väliltä. Jo näitä lukuja pyöritellessä tajuaa, kuinka ylivertaisen nopea siirtymisreitti tie on metsään verrattuna. Tämä johtuu muutamasta, usein hieman pimentoon jäävästä seikasta. Ensinnäkin tien on joku jo valmiiksi suunnistanut ja sen reitti on yksiselitteisesti ja varmasti tiedossa. Näin suunnistamiseen kuluvan ajan voi jättää kokonaan pois. Toiseksi tiellä reitti on aina suora ja tasainen siinä, missä metsässä joutuu väistelemään puita, hyppimään ojien yli, puskemaan risukoiden läpi ja taiteilemaan epätasaisella alustalla. Näin metsässä kuljettu matka on usein paljon pidempi kuin kartasta mitattuna ja joka metrillä tietä hitaampi. Tämä on helppo kokeilla kävelemällä vaikkapa puoli kilometriä niin, että askeltaa itse tiellä ja kaveri mönkii tien vieren metsässä. Annetuissa luvuissa on lisäksi tehty se rankka oletus, että suunnistaminen sujuu normaalisti, eikä suurempia eksymisiä satu. Eksymisriski ja siitä aiheutuvat lisätunnit nostavat tien nopeutta metsään nähden entisestään. Ylipäätäänkin tie on minimissään kolme kertaa nopeampi kuin metsässä kulkeminen ja ei olisi todellakaan ensimmäinen kerta, että ero on päälle kymmenkertainen. Erityisesti aloittelevat suunnistajat väheksyvät hyvin usein teiden merkitystä ja elättelevät liian optimistisia käsityksiä omasta nopeudestaan metsässä. Tie on aina vielä nopeampi kuin mitä luulet.

Pimeä  
Valon väheneminen vaikeuttaa suunnistamista eksponentiaalisesti. Pimeällä minkä tahansa paikan löytäminen on uskomattoman vaikeaa ja jopa neliökilometrien laajuisen järven saattaa ohittaa parin kymmenen metrin päästä. Pimeässä paikan, etäisyyksien ja ajan taju lisäksi melkein katoaa, ja on todella vaikeaa arvioida, onko kävellyt kilometrin vai 50 metriä. Hämärän mukana metsä kokemusperäisesti laajenee ja etäisyydet arvioi todellisuutta suuremmiksi. Kun eteensä ei näe ja maastonmuotoja ei erota, on vaikea valita suunnalleen kiintopisteitä tai määritellä omaa sijaintiaan. Lisäksi maastossa eteneminen hidastuu, sillä kävellessä on jatkuvasti tuijoteltava jalkoihinsa ja tunnusteltava jalansijojaan.

Pimeällä teistä, sähkölinjoista ja metsäurista tulee käytännössä ainoa etenemisvaihtoehto. Metsässä eteneminen on erittäin riskialtista ja nopeus putoaa helposti muutamaan sataan metriin tunnissa. Jos metsässä on pakko kulkea pimeällä, on suunnat tähdättävä ehdottoman varmoihin kiintopisteisiin kuten suuriin teihin ja järviin, eikä metsästä kannata olettaa löytävänsä mitään. Yksittäisenä vinkkinä mainittakoon, että metsäurat erottaa hämärällä yleensä helpoiten seuraamalla puiden latvojen siluettia taivasta vasten. Eksymisriski on hämärässä niin suuri, että lyhyt ja helpon näköinenkin suunta kannattaa joskus korvata matkallisesti jopa 5 kertaa pidemmillä tieosuuksilla, mikäli mahdollista. Pimeän hidastavaa ja vaikeuttavaa vaikutusta on vaikea uskoa ja hahmottaa valoisalla.

Eksyminen ja epävarmuudet  
Kaikesta huolimatta metsään eksyy joskus. Tällöin on erittäin vaikeaa pysyä rauhallisena sekä analyyttisenä ja yleisin virhe onkin lähteä talsimaan täyttä vauhtia vain johonkin suuntaan. Sillä siunaamalla, kun ei enää tiedä, missä on tai edes epäilee poikenneensa suunnitellulta reitiltä, tulee jarrut painaa pohjaan saman tien. Näissä tilanteissa ei kannata lähteä summittaisesti pyörimään metsään ja kokeilemaan, sattuisiko löytämään itsensä. On lisäksi syytä hylätä ajatus, että eksymisen voisi korjata jonkinlaisella vastaliikkeellä ja päästä takaisin oikeaan suuntaan.

Mikäli on oikeasti eksyksissä, tietää harvemmin, miksi tilanteeseen tarkalleen joutui ja täten on syytä aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä, kokonaan alusta. Mikäli pystyy, kannattaa eksyessä palata takaisin edelliseen varmaan kiintopisteeseen ja lähteä yrittämään uudestaan huolellisemmin. Mikäli ei kuitenkaan tiedä, mistä on tullut tai ei löydä lähtöpistettään, tulee ottaa järeät aseet käyttöönsä. Eksyneenä paras taktiikka on ottaa jokin kaukanakin oleva täysin vuorenvarma maamerkki ja lähteä suosiolla sitä kohti. Jos sijaintinsa tietää edes parin kilometrin tarkkuudella, löytää käytännössä varmasti kartalta tien tai suuren vesistön muutaman kilometrin säteellä. Tämän jälkeen otetaan suunta poikittain tiehen tai isoon veteen nähden ja yksinkertaisesti kävellään keppisuoraan niin kauan kuin kohde tulee vastaan.

On yleistä, että eksyneenä yrittää ensin kaikkia mahdollisia konsteja ja lopulta päätyy kuitenkin edellä kuvattuun menetelmään. Mitä aiemmin hyväksyy tilanteen ja ottaa kopin tarvittaessa kilometrienkin päässä olevasta kiintopisteestä, sitä nopeammin luultavasti löytää aiottuun määränpäähänsä ja pystyy tekemään jotakin alkuperäisen tehtävänsä hyväksi. Eksyneenä sopii saman tien lakaista mielestään ajatukset kaikista oikoteistä, korvaavista reiteistä tai lyhimmästä matkasta. Tärkeintä on saada itsensä aukottoman varmasti takaisin kartalle hinnalla millä hyvänsä.

Esimerkkitehtävä:

Ryhmän tehtävä on edetä eteläisemmästä ruksista pohjoisempaan. Tällainen tilanne on milsim-tapahtumissa hyvin kuviteltavissa. Miten suunnitelisit reitin?


Hyvä perustason suunnistaja voi käyttää karttaan merkattua reittiä, jossa kuljetaan ensin pohjoiseen vievää uraa sen loppuun saakka, otetaan suunta Vehkasen rantaan ja jatketaan jälleen uraa pohjoiseen. Loppupätkälle otetaan suunta uran jyrkästä mutkasta. Loppumatkalla tukea voi ottaa luoteeseen kulkevasta ojasta, mikäli se erottuu maastosta selvästi. Huomaa, että ensimmäinen kompassisuunta on tarkoituksella tähdätty järven keskelle ja jälkimmäinen hieman sivuun tien päästä. Näin kohteeseen osuu huomattavasti varmemmin, eikä tule pienen puoltamisvirheen vuoksi käveltyä ohi koko kiintopisteestä. Kuvailtu reitti on urien ja ojien osalta epävarma. Urat saattavat loppua metsässä ennen aikojaan, jatkua pidemmälle kuin kartassa tai ne saattavat puuttua kokonaan. Lisäksi suo-ojat ovat reittilinjoina usein epämääräisiä ja on vaikea etukäteen sanoa, miten hyvin ne erottuvat.

Pimeällä varmin ja hyvin todennäköisesti nopein reittivalinta olisi kulkea itä-kaakko -suuntaisella kompassisuunnalla tiehen kiinni ja siirtyä Sarvivaaraan yksinkertaisesti tietä myöten kävellen. Hyvä suunnistaja löytäisi kyllä perille kohtuullisen helposti ilman uria ja teitäkin. Yksinkertaisin ja lyhin realistinen reitti kohteeseen muodostuisi ottamalla ensin suora suunta Vehkasen järveen ja tästä suoraan kohdetiehen. Tämä on kuitenkin suunnistusmielessä uskalias yritys ja siirtymisen kannalta typerää: maasto näyttää hidaskulkuiselta, joten urien hyödyntämiseen nähden pelkällä kompassisuunnalla kulkeminen olisi luultavasti paljon hitaampaa ja raskaampaa.

Entä oikeasti?
 
Suunnistus on siitä epäkiitollinen laji, että vaikka tietoa olisi paljon, ei konkreettista tekniikkaa ja oikeanlaista arviontia opi kuin tekemällä. Suunnistusta on kuitenkin helppo harjoitella. Kuka tahansa pystyy hankkimaan käsiinsä kartan ja lähtemään metsään kävelemään. Tekniikkaa oppii hyvin ottamalla vajaan kilometrin mittaisia suuntia esimerkiksi teiden risteyksestä toiseen, jolloin on helppo nähdä, miten paljon erehtyi ja jälkeenpäin pystyy jokseenkin arvioimaan, millaista reittiä tuli kuljettua. Kokemusperäisesti hyvä tapa harjoitella suunnistusta on valita itselleen tavoitepiste 10-20 kilometrin päästä ja edetä maaliin sekalaisesti metsää, polkuja, teitä ja muita reittejä pitkin aivan kuten pelitilanteissakin. Tällaisessa harjoitteessa saa helposti todenmukaisen mielikuvan siitä, miten nopeasti missäkin maastossa pystyy liikkumaan ja miten etenemisreittejä kannattaa jatkossa suunnitella.


Yhteistyökumppanit